Pysähtyminen on saanut minut miettimään, mitä työltäni todella haluan ja kaipaan? Huomaan kaipaavani jotain sellaista, mikä urheilussa on arkipäivää.

Entisenä urheilijana huomaan hakeutuvani uusien haasteiden pariin jatkuvasti. Haluan päästä eteenpäin ja kehittyä, lisätä omaa tieto-taitoa, osaamista ja käyttää sitä yhteiseen hyvään. Haluan tehdä jotain merkityksellistä, jotain jolla voidaan vaikuttaa ihmisten elämään parantavasti. Huomaan olevani tienristeyksessä, miettien minne oma tieni tästä edespäin johtaa. 

Pysähtyminen on saanut minut miettimään, mitä työltäni todella haluan ja kaipaan? Huomaan kaipaavani jotain sellaista, mikä urheilussa on arkipäivää. Kaipaan urheilussa olevia hyviä elementtejä, jotka johtavat tiiviiseen, erityiseen joukkuehenkeen, yhteisiin onnistumisiin, jatkuvaan oppimiseen ja kehittymiseen. Kaipaan, että saan toteuttaa ja kehittää itseäni sekä ympäristöäni niin, että pääsisin ja pääsisimme joukkueena parempiin tuloksiin. Haluan olla osa joukkuetta, tiimiä, joka pelaa yhteiseen maaliin yhdessä sovitulla pelitaktiikalla. Kaipaan valmennusta, ohjausta ja opastusta, kehuja ja kriittistä palautetta, jotta voin ohjata omaa toimintaani oikeaan, haluttuun suuntaan. Haaveilen kannustimista, jotka saavat minut yrittämään vielä hieman enemmän. Haaveilen työstä, jossa voin rakentaa urapolkua, kehitystarinaa, joka huomioi minut kokonaisuutena ja näkee ne minun voimavarat ja vahvuudet unohtamatta kuitenkaan minulle rakkaita asioita kuten perhettä.

Monestako työpaikasta nämä kaipaamani elementit sitten löytyvät? Luulen, että liian harvasta. Ja erityisesti kun huomoidaan oma koulutustaustani sairaanhoitajana koen, että paikkoja on aivan liian vähän tarjolla. Toivon olevani väärässä ja siksi kysynkin; olemmeko urautuneet vanhoihin toimintatapoihin vai olemmeko pystyneet uudistamaan työkulttuuria tähän päivään sopivaksi? Ja voisimmeko oppia jotain urheilun kautta ja tuoda niitä hyviä elementtejä vahvemmin arjen työelämään.

Mitkä sitten ovat urheilun ja työn eroavaisuudet. Työtä tehdään velvoitteesta eikä lähtökohtaisesti halusta tehdä sitä kuten urheilua tai mitä tahansa muuta harrastusta. Urheilemaan mennään usein iloisin ja odottavin mielin, virkeänä ja valmiina tekemään ja oppimaan jotain uutta. Töissä ollessa sen sijaan toivotaan ettei mikään muutu ja ettei mitään uutta tai haasteellista tulisi vastaan, jotta saisimme tukeutua siihen tuttuun ja turvalliseen työnkuvaan. Työ todella on voimia vievää ja ajoittain väsyttävää huolimatta siitä, että tekisitkin sitä suurella innolla ja motivaatiolla. Mutta sitä tavoitteellinen urheileminenkin on, ero on siinä mielekkyydessä ja halussa jatkaa ajoittaisesta väsymyksestä huolimatta. Se miksi urheilussa ja harrastamisessa yleensä harjaantuu, on innon luoma motivaatio kehittyä, lähitulevaisuuden konkreettiset tavoitteet ja tiivis kannustava valmennus. 

Työelämä ja työkulttuuri kaipaisi tiiviimpää joukkuehenkeä ja yskilöllisempää valmentamista, osallistavaa, kuuntelevaa ja ennalta vaikuttavaa lähiesimiesjohtamista. Työelämäkin kaipaa tuuletuksia, yhteisiä ja yksilötasoisia onnistumisia, maaleja, joista ollaan ylpeitä. Työelämässäkin pitää olla lupa epäonnistua, hävitä tai antaa harhasyöttö, joka johtaa vastustajan maaliin, sillä epäonnistuminen on mahdollisuus oppia. Työelämässäkin tulee olla omistautumista, sitoutumista ja yrittämisen kulttuuria. Ja jotta me yrittäisimme vielä hieman enemmän, työelämässäkin tulee olla tähtipelaajia, huippuja, idoleita, jotka ovat meille muille esimerkkejä ja motivoivat meitä menemään eteenpäin.

Olisiko urheilulla jotain tarjottavaa, mitä voisimme hyödyntää paremmin työelämässä? Uskon vahvasti, että meillä olisi paljon saavutettavissa, jos ymmärtäisimme katsoa työelämääkin uusin silmin. Ajoittainen pysähtyminen tekee jokaiselle meistä hyvää, sillä se antaa mahdollisuuden miettiä, mihin todella olemme menossa ja mitä työelämältä ja elämältä yleensäkin toivomme. Aika näyttää mihin oma tieni johtaa, mutta nautin nyt tästä hetkestä pysähtyneenä tienristeyksessä tietämättä sitä mihin tieni todella tulee johtamaan.